Istuin parvekkeella, koska sisällä happi tuntui loppuvan. Kädet hikoilivat ja ajatuksen juoksu sumeni. Katsoin pöydällä olevaa puhelinta ottaakseni sen käsiin ja etsiäkseni oikean numeron, mutta jähmetyin. Edessä oli urani – ja yksi elämäni – vaikein puhelu.
Perustin vuonna 2020 rikoskirjallisuuteen erikoistuneen kustantamon (www.deadlinekustannus.fi), ja sen ensimmäinen kirja Elinkautinen julkaistiin syyskuun alussa. Prosessi alkoi jo alkuvuodesta 2018, kun Sonny Henry Nyman kertoi, että hän haluaisi kirjoittaa kirjan. Olin tavannut Nymanin aiemminkin työn merkeissä, ensimmäisen kerran vuonna 2014. Esimerkiksi yhteen lehtiartikkeliin haastattelin Nymania hänen työstään nuoren virallisena tukihenkilönä. Nyman oli käynyt myös luennoimassa kokemusasiantuntijana muun muassa sosiaalialan opiskelijoille, ja tein siitäkin lehtiartikkelin. Vielä tuolloin Nyman istui elinkautista vankeusrangaistustaan murhasta.
Nyman on tuttu minulle myös niiltä ajoilta, kun olimme kumpikin alle 15-vuotiaita. Tiesin myös uhrin. Uhrin hyvä ystävä on myös minun lapsuudenystäväni. Puhelu, jonka olin soittamassa, oli uhrin ystävälle, minun lapsuudenystävälleni.
Olimme sopineet seuraavalle päivälle tapaamisen niin kuin joka vuosi. Näemme nykyään harvoin, mutta joka kerta jatkamme samasta, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Tiesin, että ennen tapaamistamme minun on soitettava ja kerrottava Elinkautisesta. Minun piti siis kertoa, että yritykseni on kustantanut kirjan, jossa hänen hyvän ystävänsä murhannut henkilö kertoo elämästään.
Pohdin kustannuspäätöstä pitkään ennen kustannussopimuksen kirjoittamista, ja tulin aina siihen tulokseen, että Nymanin tarinan yhteiskunnallinen merkitys on selkeä. Nyman oli joutunut tarhaiässä oman äitinsä hylkäämäksi, ja hän oli elänyt lapsuutensa sekä nuoruutensa kahdessakymmenessä eri lastenkodissa. Täytettyään 12 vuotta Nyman oli ollut jo reilusti yli kymmenessä eri lastenkodissa. Siis hylkäämisiä toisensa perään, ja suuri osa siirroista tehtiin viranomaisten päätöksellä. Yli 12-vuotias osaa ottaa käytöksestään ja elämästään jo jonkinlaisen vastuun, mutta alle sen ikäinen on täysin aikuisten armoilla.
Kustannuspäätöstä puolsivat myös Nymanin syvä katumus, vastuun ottaminen teoistaan, toimiminen kokemusasiantuntijana jo vankilassa ollessaan sekä kyky käsitellä omia virheitään rehellisesti.
Mietin silti vielä pitkään uhria ja uhrin omaisia. Minulle ei riittänyt, että Nymanin tarina on yhteiskunnallisesti merkittävä. Kirja ei missään nimessä saanut loukata uhreja. Henkirikos on rikoksista vakavin.
Kirjan kustannussopimuksessa on ehtoja, joiden turvin kustantajalla on oikeus vaikuttaa kirjan sisältöön. Kustantajalla on myös oikeus jättää kirja julkaisematta, jos käsikirjoituksen teon aikana ilmenee jotain sellaista, joka voisi loukata jotain kolmatta osapuolta, tässä tapauksessa rikoksen uhrin omaisia. Vaikka kyse on elämäkerrasta, kirjan päähenkilö ei pääse yksinään ääneen. Taustalla on monia vaikuttajia ja pitkiä keskusteluja kirjan sisällöstä. Faktoja on tarkistettu ja asioita punnittu monelta kantilta.
Minulle tärkeää oli myös oikeasti nähdä, millainen Nyman on. Vuoden aikana huomasin, että hän oikeasti haluaa auttaa nuoria ja muuttaa elämänsä suuntaa. Helppoa se ei ole ja tie on vielä varmasti kesken. Nyman ei kuitenkaan koskaan saa tehtyä henkirikosta tekemättömäksi, mutta millä muulla tavoin hän voisi edes vähän hyvittää tekojaan kuin auttamalla muita samassa tilanteessa olevia nuoria. Elinkautisen tärkein tehtävä on osoittaa se, miten kuka tahansa voi muuttaa elämänsä suuntaa.
Kirjan käsikirjoitusta tehtiin joulukuusta 2018 huhtikuuhun 2019 asti. Uhri ja hänen omaisensa on otettu huomioon myös monessa muussa kirjan tekoon liittyvässä asiassa, ja osa niistä näkyy myös lukijalle. Nyman katui syvästi tekojaan, ja se tuodaan kirjassa monta kertaa esille. Itse rikoksesta kerrotaan hyvin lyhyesti jättäen yksityiskohdat pois.
Soitto lapsuudenystävälleni oli joka tapauksessa edessä. Kun olin hetken aikaa kasaillut itseäni, otin puhelimen käteeni.
Sopersin alkuun jotain seuraavalle päivälle sovitusta tapaamisestamme, ja että ennen sitä minun pitäisi kertoa jotakin. Kun vihdoin sain asiani kerrottua, ystäväni oli pitkään hiljaa. Tiesin, että pelkkä kirjasta kertominen ei riittänyt, vaan minun oli perusteltava perin pohjin päätökseeni johtavat syyt.
Ennen puhelua olin miettinyt, mitä ihmettä sanon. Puolisoni neuvoi mainitsemaan, että tämä on bisnestä. Nyökkäilin silloin, mutta kun puhelu oli käynnissä, ja olin sanomassa, että raha, tajusin, miltä se uhrin läheiseltä kuulostaa. Hirveältä. Onko raha syynä siihen, että rikoksen tekijä päästetään julkisesti kertomaan omia näkökulmiaan?
Osittain tässä piilee kuitenkin totuus. True crime – ja rikosuutisointi – on myös bisnestä. Olisi minultakin tekopyhää sanoa, että miettisin vain rikoksen uhreja. Mietinkö rikoksen uhreja silloin, kun kirjoitin Alibiin juttuja henkirikoksista ja niiden tekijöistä? Mietinkö huumerikosten uhreja silloin, kun tein Vilhusesta kertovaa podcastia? Mietin kyllä sitä, että aihe on käsiteltävä mahdollisimman hienovaraisesti ja uhreja loukkaamatta. Mietin sitä, että onneksi uhrien omaiset pystyvät itse valitsemaan, lukevatko tai kuuntelevatko he jutun vai eivät. Mietin sitäkin, että jos rikoksen tekijä ei esimerkiksi kadu tekojaan, se pitää käsitellä julkisesti hyvin varovaisesti tai ei ollenkaan. Mutta julkaisupäätöstä miettiessä uhrit tai hänen omaisensa eivät ole päällimmäisenä mielessä.
Ajattelen niin, että jos journalistien ensisijainen ja ehkä ainoa mietittävä asia olisivat uhrit tai heidän omaisensa, emme tekisi yhtäkään juttua rikoksista tai rikoksen tekijöistä. Tekisimme edelleen julkaisuja rikoksiin liittyvistä ilmiöistä, joissa kerrotaan asiasta yleisellä tasolla, mutta emme kertoisi esimerkiksi rikollisten tarinoita. Valitettavasti yleisen tason artikkelit eivät kiinnosta yhtä paljon, ja sen paljastavat tilastot: usein eniten yleisöä saavat ne podit, kirjat, uutiset ja ohjelmat, joissa kerrotaan vaikka yhden ihmisen tarina tai käydään seikkaperäisesti läpi yksittäinen rikos. Jos kirjoittaisimme pelkästään ilmiöistä, uutisen tai muun julkaisun yhteiskunnallinen asia saisi paljon vähemmän näkyvyyttä.
Bisneksestä ja klikkiuutisoinnista huolimatta Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeisiin sitoutuneet mediat tekevät usein valtavan työn siinä, että rikosuutisen uhrin oikeudet toteutuvat. Rikosuutisointi erottuukin true crimesta siten, että true crimea tekee usein korkeintaan kaksi ihmistä, kun rikosuutisoinnin yksityiskohtia hioo useampi silmäpari. Työhön käytetään aikaa, ja vielä sen jälkeen julkaisupäätöksen tekee usein päätoimittaja tai kanavan johto. Eri asia on se, onko joillain julkaisijoilla resursseja tai aikaa tehtä tätä prosessia hyvin. Esimerkiksi Vilhusesta kertova podcast tehtiin alle puolessa vuodessa, mutta teossa oli mukana Ylen etiikkapäällikkö. Hänen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli pitää huoli siitä, että rikosten uhrit otetaan huomioon. Julkaisupäätös ei silti ollut hänen vastuullaan.
Lapsuudenystäväni työskentelee sosiaalialalla ja on äärimmäisen fiksu ja ajattelevainen ihminen. Kun kerroin kaikki edellä mainitut syyt kirjan kustantamiseen, ystäväni oli taas pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Ymmärrän ammattini puolesta rikosten tekojen taustat. Ymmärrän myös sen, miksi rikoksista kirjoitetaan. Olen itse true crimen suuri kuluttaja. Mutta uhrin ystävänä en voi ymmärtää. Tunnen edelleen suurta katkeruutta tekijää kohtaan, enkä voi käsittää, miksi kukaan haluaisi kuulla hänen tarinansa.”
Uhrin läheisenä hänen ei kuulukaan ymmärtää. Ei tekoa eikä kirjan julkaisemista. Ymmärrän sen, ja ymmärrän myös, ettei ystäväni aio lukea ensimmäistä toimittamaani ja yritykseni kustantamaa kirjaa. Elämäkerta tai muu kirjallisuus onkin mielestäni uhrien omaisia ajatellen yksi parhaista tavoista julkaista arkoja aiheita, koska se on kaikista helpoin jättää lukematta. Iltapäivälehdet ovat esillä joka paikassa, samoin televisio, mutta kirjan teksti vain silloin, jos sen hankkii ja lukee.
En itsekään lukisi uutisia, jotka käsittelisivät läheiseni kuolemaa. Henkirikoksen uhriksi joutuneen läheinen käy ihan erilaisia asioita läpi kuin muuten läheisensä menettänyt, mutta kun oma pikkuveljeni kuoli äkillisesti onnettomuudessa, en lukenut siitä kirjoitettuja artikkeleita. En ole vieläkään niitä lukenut, vaikka aikaa on kulunut viisi vuotta.
En siis läheisenä todennäköisesti itsekään ymmärtäisi rikosuutisointia tai true crimea, mutta journalistina ymmärrän. En hyväksy rikoksia, mutta ymmärrän siihen johtaneet syyt. Toimittajana tehtäväni ei kuitenkaan ole tuomita ketään, mutta hiljaa itsekseni saan sadatella niin paljon kuin haluan.
Toimittajan yksi keskeisimmistä tehtävistä on sen sijaan kertoa julkisuuteen yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa. Joskus – ja erityisesti tänä päivänä – niistä on vain tehokkainta kertoa rikosten tekijöiden näkökulmasta.