1. Ovatko käsittelemäsi aiheet henkisesti raskaita?
Sanoisin, että jos mikään ei tuntuisi miltään, olisi aika vaihtaa alaa. Keskityn työn teon aikana kuitenkin kaikkeen muuhun kuin itse rikokseen: tekstin jäsentelyyn, rakenteeseen, tarinan kerrontaan ja journalististen ohjeiden noudattamiseen.
Kun työ on valmis, otan hetken itselleni omaa aikaa ja käsittelen tunteet. Jotkut tapaukset vaativat enemmän aikaa, jotkut vähemmän. Harrastan säännöllisesti urheilua ja pidän läheiset lähellä, siten pää kestää vaikeimmatkin työkeikat.
2. Onko sinua koskaan uhkailtu?
On, viranomaisen taholta. Erään suomalaisen ison organisaation viestintäpäällikkö sanoi, että jos tämä juttu julkaistaan (olin lähettänyt tekstin luettavaksi), voin odottaa, ettei heidän puolelta ole jatkossa luvassa yhteistyötä.
Olen tehnyt yhteistyötä kyseisen organisaation kanssa tämänkin jälkeen, tosin en tämän viestintäpäällikön kautta, vaan käyttäen omia verkostojani.
Rikolliset sen sijaan eivät ole koskaan uhkailleet.
3. Miten voit kohdata ihmisiä, jotka ovat syyllistyneet väkivaltarikokseen?
Uskoisin, että edellytykseni tähän rakentuivat jo kasvuiässä. Näin lapsuudessani läheltä, kuinka toisen voi nujertaa fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja jouduin miettimään, miksi joku kohtelee läheistään niin kaltoin.
Vuosien jälkeen opin ymmärtämään, miten lapsuus ja nuoruus vaikuttavat ihmisen luonteeseen ja mielenterveyteen. Ymmärsin, että loppuelämä kehittyy sen mukaan, minkälaiset keinot ihmisellä on kokemiensa asioiden käsittelyyn. Jos itsellään ei ole keinoja, eikä siihen saa myöskään apua, voi tästä seurata syrjäytymistä, mielenterveysongelmia tai persoonallisuushäiriöitä. Siksi mieluiten selvittäisin, mitkä asiat johtivat pahoihin tekoihin kuin leimaisin ihmisen hirviöksi.
Olen kiitollinen siitä, että olen tuntenut elämäni aikana erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Uskoisin, että tämäkin on auttanut ymmärtämään ihmisyyden ja pahuuden eroja.
Ja ehkä juuri näiden syiden takia suhtaudun jokaiseen ihmiseen tasavertaisesti. Olemme kaikki olleet joskus viattomia lapsia ja meissä kaikissa on jotain hyvää. Tämä ei silti tarkoita, että hyväksyisin rikokset.
4. Miten päädyit alalle ja erityisesti rikostoimittajaksi?
Valmistuin vuonna 2005 valokuvaajaksi, mutta huomasin jo koulussa, että kynä on minulle luontevampi työväline kuin kamera. Ensimmäinen työpaikkani toimittajana oli Töölöläinen-lehdessä vuonna 2003.
Vuonna 2010 valmistuin lehtitoimittajaksi Laajasalon opistosta. Melkein heti valmistuttuani aloin kirjoittamaan Alibiin. Kirjoitan lehteen edelleenkin, ja itse asiassa Alibi on yksi lempiasiakkaistani. Pääsen syventymään yksittäisen rikoksen tekijöiden taustoihin hyvin tutkivasti, ja näin työ kertoo yhteiskunnan nurjasta puolesta merkityksellisiä seikkoja.
Vuonna 2012 sain määräaikaisen toimittajan paikan Helsingin Uutisista, ja heti ensimmäisenä päivänä päätoimittaja sanoi, että vastaan lehden poliisiuutisoinnista. Soittelin viranomaisille ja kirjoitin pieniä artikkeleita poliisin työkeikoista. Pidin työstä, mutta kaipasin juttujen tekoon enemmän aikaa.
Jatkoin Helsingin Uutisten määräaikaisuuden jälkeen freelancetoimittajana, kunnes perustin oman firman vuonna 2013.
Töitä on riittänyt aina. Tällä hetkellä kirjoitan Alibin lisäksi muun muassa Tekniikan Maailmaan.
5. Mistä löydät juttuideasi?
Noin 30 prosenttia ideoista tulee suoraan asiakkailtani ja loput ideoin itse.
Olen aina arvostanut hyvää ja laajaa verkostoa. Luottamukselliset suhteet viranomaisiin sekä alamaailman rikollisiin ovat työssäni tärkeä asia.
Käyn myös edelleen tilaisuuksissa sekä koulutuksissa, ja teen melkein kaikki haastattelut kasvotusten. Suuri osa juttuideoistani tulevat siis joko suoraan tai epäsuorasti ihmisiltä. Erityisen kiinnostunut olen ihmisten omista elämäntarinoista.